Tunneilmaisu on kulttuurisidonnaista

Tutut emojit tulevat monessa kohtaa vastaan. Luontevasti keskustelisimme koko keholla, mutta netissä tai sähköpostissa se ei onnistu. Paikkaamme vajetta emojeilla. Meillä suomalaisilla on hieman jäyhä maine,  emme näytä tunteita niin helposti kuin jossain lämpimämmässä kasvaneet. Toisaalta emme pidä tekohymyä naamalla yhtä innokkaasti kuin vaikkapa keskivertoamerikkalainen. Näyttämämme tunteet ovat aitoja, kun teeskennellä ei tarvitse. Näistä emojeista näkeekin niiden alkuperän. Hymyä on jos jonkinlaista, mutta silti usein ei löydy sitä omaa tunnetilaa liippaavaakaan symbolia.

Mitä tekee jäyhä härmän ukko ja akka? Soveltaa tietysti. Huuli pyöreänä -ilmettä käytetään, kun kaveri on kohdannut jotain järkyttävää. Vieresä lukee vau. Sydämen kuvaa tägätään ahkerasti vaikkapa sairastuneen postaukseen, vaikka viereen tuleekin teksti ihastu. Luotamme siihen, että kuva kertoo enemmän kuin sana. Kuva jyrää sanan silloin, kun ne ovat ristiriidassa. Usein rivissä on useita merkkejä, kun sopivaa ei löydy, niin koostetaan läjä tunteen ympäriltä. Kuka piirtäisi suomalaiseen sielunmaisemaan sopivat symbolit? Ne oho, voi ei, älä?, joo-joo, mieti ny, emmää, huoh, älä jaksa, vi****aa, anna anteeksi, emmä pahalla, myötätuntoa, hienoa, tykkään mutten riehu, ei tehdä tästä ny numeroo, relaa vähän. Sauna ja hevari ei riitä.

Pienikin vivahde voi muuttaa ilmettä pienessä emojissakin. Tärkeintä onkin, että vastaanottaja ymmärtää sen oikein.

Käsityötä vs teollista tuotantoa

Juuri eräässä yrittäjäryhmässä täällä FB:ssa keskustellaan siitä, miten on ikävää, etteivät ihmiset arvosta käsityötä tai ole halukkaita maksamaan siitä sen oikeaa arvoa. Tämä tuntuu olevan oikea ikuisuuskysymys. Meillä on joukko käsityöläisiä, jotka tekevät hienoja uniikkivaatteita, käsin neulottuja neuletakkeja ja kirjailtuja leninkejä. Työtunteja palaa ja "oikea hinta" nousee. Tuossakin keskustelussa mainittiin, että naisen hääpuvun hinnaksi voi helposti tulla yli 2000 euroa. Hääpukuun joku saattaa satsatakin, mutta entäs villapusero? Vaikka se olisi kuinka hieno, harva on silti valmis maksamaan siitä enempää kuin parisataa. Harva niinkään paljon.

Tässä onkin teollisen tuotannon idea: Valmistetaan sarjatyönä isompia määriä, niin yksikköhinta laskee. Voidaan investoida koneisiin, jotka tekevät tasaista jälkeä väsymättä. Ensimmäiset kolme tai neljä puseroa voi mennä haaskuuseen prosessia opetellessa, mutta sen jälkeen tulee priimaa muutama sata, niin opettelu- ja suunnittelukustannukset häviävät määrään. Yksittäiskappaleessa kaikki opettelu, menetelmän kehittämis- ja suunnittelukustannukset kohdistuvat siihen ainokaiseen kappaleeseen. Siihenkin saattaa jäädä joku hankala kohta, joka on vain tehty jotenkin, kun ei ole vielä keksitty, miten se kannattaisi toteuttaa. Ehkä seuraavaan puseroon…

Minulle teollinen tuotanto edustaa myös tasa-arvoa: Yhä useammalla on varaa ostaa tuotteita, kun kustannukset ovat pienemmät ja tuottavuus suurempaa. Jos miettii vaikkapa Keski-Euroopan vanhoja linnoja ja niiden koristeellisia yksityiskohtia, tulee väkisinkin mieleen, että rakennuttajan on pitänyt olla hirvittävän rikas verrattuna niihin, jotka ovat rakennuksen käytännössä rakentaneet, jotta niihin voi voitu upottaa sellainen määrä käsityötä. Jokainen ikkunanpieli ja sadevesikourukin on koristeltu. Hienojahan ne ovat, mutta myös merkki luokkayhteiskunnasta. On hienoa, että niillä, jotka tuotteita valmistavat käytännössä, on myös varaa ostaa niitä halutessaan.

Kierrätetään!

Kiertotalous on kasvava trendi ja pienenä kansana olemme ketterästi mukana uusissa jutuissa. Tätä hehkutti myös The Guardian pari päivää sitten ilmestyneessä jutussaan. Valitettavan usein kierrätys käsitetään askarteluksi, jossa tehdään vaikkapa koreja kahvipusseista. Kierrätystä sekin, mutta se on käsityötä ja sellaisenaan hyvä juttu, mutta ei yleensä teollista tuotantoa. Mittakaava ei riitä maailman pelastamiseen.

Kävin tässä eräänä päivänä Kierrätyskeskuksessa ja ihastelin uudistettuja huonekaluja, jotka on tuunattu Kierrätyskeskuksessa raikkain ja hauskoin päällyskankain. Se on jo hyvä askel kiertotaloutta kohti; pidennetään kestokulutushyödykkeiden elinikää. Myynnissä oli myös Plan B -vaatteita, jotka on tehty vanhoista kierrätyskankaista. Vaatteiden ompelua voi tehdä teollisesti myös vanhoista kankaista ja lopputulos on hieno. Vaatteet ovat raaka-aineidensa ansiosta yksilöllisiä, vaikkakin oletan, että ne tehdään pienissä sarjoissa samoin kaavoin.

Itse haluaisin olla kehittämässä teollisen mittakaavan kiertotaloutta ja tässä olisi paljon muotoilutarpeita. Kierrätysprojekteissa on ollut kiinnostavia avauksia, mm. tekstiilijätteen hyödyntämisessä uusiksi kuiduiksi. Teollisuudessa syntyy isompia eriä jätettä, joka on yksiaineista, tasalaatuista ja puhdasta. Esimerkiksi tekstiileistä jää pakanpäitä ja tilkkuja. Muovituoteiden valmistuksessa jää valupurseita, jotka ovat kaikki puhdasta, samaa raaka-ainetta. Niiden hyödyntämiseen voisi kehitellä uusia mahdollisuuksia. Yllättävissä paikoissa raaka-ainetta ei ole saatu kiertoon. Syynä voi olla kustannukset, menetelmien puute tai vanhat tottumukset.

Jottain tarttis tehrä. Kysykää muotoilijalta! o/

Kopioflirttiä

Keskustelu tuotekopioista on saanut mielenkiintoisen käänteen, kun hintavahkoja laukkuja tuottava Balenciaga teki kopion Ikean sinisestä Frakta-kassista. Siitä sinisestä, jonka voi napata kassalta mukaan 99 sentin hintaan. Yhdennäköisyys on ilmeinen, sen voit tarkistaa vaikkapa täältä Adweekin jutusta. Yleensähän halpismerkit kopioivat kalliita eikä toisinpäin. Tuon jutun mukaan Balenciaga ei ole myöntänyt ottaneensa vaikutteita Ikean maineikkaasta kassista, mutta Ikean edustajat pitävät sitä ilmeisenä.

Kopiointi tässä yhteydessä on otettu vastaan lähinnä kunnianosoituksena. Sellainenhan se muutoinkin on, vaikkakin taloudellisesti harmillista. Jos joku haluaa kopioida tuotteesi, se on erittäin onnistunut. Ikea otti tästä kaiken ilon irti ja polkaisi pikaisen printtikampanjan, jossa se kertoo, miten oikean Ikea Frakta -kassin voi tunnistaa mm. pesemällä sen puutarhaletkulla. Älä kokeile sitä Balenciagan laukkuun.

Jokin aika sitten meillä Suomessa oli isot Marimekko-kopioskandaalit, kun Isoisän puutarha -kankaan kuosi osoittautui vanhan satukirjan kuvituksen kopioksi. Tapaus oli selvä kopio, kuviot oli otettu sellaisenaan ja siirretty kankaalle. Tapaus sai kummallisia piirteitä jälkeenpäin: sen jälkeen joku väitti, että Marimekon kangas, jossa oli akvarellimainen maisema, olisi ollut kopio, koska hän on maalannut akvarelleilla maisemia. Kummassakin oli etualalla ruohoa, taustalla metsää ja taivasta. Eri maalaukset ne kyllä olivat, joten mistään kopiosta ei ollut kyse.

En muutenkaan oikein ymmärrä luksuslaukkujen ja niiden kopioiden maailmaa. Toiset ostavat LuisVuittoneita parin tonnin hintaan, toiset parillakympillä katukauppiaalta ja sitten vertaillaan. Äkkiä katsottuna ne näyttävät samalta. Kopiossa on melko varmasti huonommat materiaalit ja heikompi työn laatu. Rahalla on siis saatu laatua, mutta satakertaisesti sitä ei ole. Loppu on brändin arvoa, mutta onko sillä väliä, kun vähän väliä vastaan kävelee halpoja kopioita? Laukun suunnitteleminen ei ole niin vaikeaa, etteikö edullisestikin voisi tuottaa kivan näköisiä laukkuja torilla myytäväksi. Silti muistan ihmetelleeni Milanossa asuessani sitä, kuinka joka torikauppiaalla oli ne samat kopiot myynnissä, eikä mitään omaa, eli jotenkin keskusorganisoitua bisnestä se oli. Kauppa ilmeisesti kävi, kun kannatti siellä seistä.

Onko Balenciagan laukku sitten Ikea-kopio? Ei se kopio ole, mutta vaikutteita on saatu. Vähän kuin Ikean PS Lömsk on ottanut vaikutteita Aarnion pallotuolista. Vaikutteita saa ottaa, ideoita saa kehitellä eteenpäin, se ei ole mitenkään rikollista. Toisinaan rajanveto on tosin vaikeaa ja mennään moraalisesti epävarmoilla vesillä. Balenciagan laukussa on eri materiaali, joka jo tuo toisenlaista henkeä siihen. Sen kyljessä on sauma, jollaista Ikean kassissa ei ole. Veikkaan, että siinä on myö svuori ja sisällä lokeroita tai taskuja. Kovin paljoa mallia ei tarvitse muuttaa, että se on lain mukaan eri tuote.

Nyt voimme kaikki elvistellä oikean, alkuperäisen Ikea Frakta -kassin kanssa. Kerrankin halvalla.

Pää vetävän kädessä

Kävi sellainen mäihis, että kaverin kanssa voitetiin suunnittelukilpailu. Sehän ihmistä lämmittää :D Lauantaina sain kaverilta viestin asiasta, järjestäjä oli lähettänyt hänelle, kilpailutyön alkuperäiselle lähettäjälle viestin. Kutsussa pyydettiin saapumaan paikalle Tampereelle maanantai-illaksi viimeistään puoli yhdeksän. Mukaan oli liitetty pääsylippu tapahtumaan.
  Kumpikin sitten viestitimme järjestäjille, että meitä oli kaksi tekemässä projektia, tämä oli mainittu työtä jättäessä ja saapuisimme molemmat paikalle. Järjestäjä lähetti  minulle viestin ja pääsylipun sunnuntai-iltana yhdentoista aikaan. Kyseltyäni sain myös illan ohjelman.
  Paikalle saavuttuamme buffet-pöytä notkui ja tanssiesitys nostatti tunnelmaa. Palkintojenjako olikin pieni yllätys: järjestäjä ei vieläkään tiennyt, että meitä oli kaksi. He olivat varautuneet yhdellä plakaatilla ja pyysivät vain kaverini vastaanottamaan palkintoa. Noh, meitähän olikin kaksi, mikä tuntui hieman nololta järjestäjän kannalta: viesti ei ollut mennyt perille. Saimme esitellä projektimme lyhyesti ja kertoa yleisölle, että olemme tehneet työn yhdessä.
  Seuraavana päivänä laitoin jälleen viestin järjestäjille, että meitähän oli kaksi ja että korjaavat tiedon julkaistaviin tietoihin ja palkinnonkin saavat sitten jakaa kahteen. Ainakin kilpailun sivulle asia olikin jo heti korjattu, hieno juttu!
  Minulle jäi järjestäjistä todella tehokas kuva. Omalta kohdaltani kaikki ei mennyt putkeen, mutta oliko ihme: näytti siltä, että siinä oli kaksi nuorehkoa tehopakkausta järjestämässä kolmipäiväistä tapahtumaa, työtä on ollut aivan liikaa, eikä siitä ole ollut mahdollisuuksia selviytyä kunnolla. On päätetty, että tämä riittää.
  Ilmiönä olen törmännyt tähän monessa paikassa. Pannaan pari-kolme korkeintaan kolmekymppistä tyyppiä tekemään isoa projektia. He selviävät siitä, kun työskentelevät aamusta yöhön viikot ja viikonloput. Ylityökorvauksista ei varmaankaan puhuta, työajoista ei senkään vertaa. Sitten kun kämmejä sattuu, nämä tunnolliset saavat huutia. En kiistä sitä, etteikö voisi tarpeen tullen venyä ja etteikö tuollaisen ponnistuksen aikana itsellänikin tulisi tehtyä myös viikonloppuna töitä, mutta se ei saisi olla oletus ja siitä pitäisi myös maksaa. Nyt tuntuu olevan tapana, että nuoria vedätetään projektityöntekijöinä niin paljon kuin kehdataan. Tapahtuman jälkeen kiitos ja näkemiin. Toivottavasti tässä tapauksessa ei ollut näin.

Se on täällä taas!

Helsinki Design Week. Vapaa-ajan ongelmat on taas hetkeksi ratkaistu. Koko viikko täynnä kaikkea kiinnostavaa, johon voisi mennä ja osallistua. Ihan kaikkea ei ehdi eikä jaksa, muutakin pitää viikon aikana valitettavasti tehdä.
Miten ottaa sitten paras hyöty viikosta? Etukäteen suunnittelemalla, osallistumalla itselle kaikkein tärkeimpiin tapahtumiin ja ottamalla kontakteja tapahtumissa. Liian usein näkee kainot taiteilijat seuraamassa sivusta, kuinka muut verkottuvat. Korkeintaan verkotutaan kavereiden kanssa, eikä ainakaan mennä törppöilemään outojen ihmisten kanssa. Sori vaan kanssaihmiset, mulla on tapana törttöillä. Välillä kyllä hävettää ihan pirusti, mutta en anna sen häiritä. Törttöilyviikko alkakoon!
Toivottavasti saan törttöilymateriaalini vielä painetuksi valmiiksi. Pikkupino kutistettuja portfoliomakupaloja jaettavaksi mahdollisille yhteistyökumppaneille. Suosittelen myös muita ottamaan tämän viikon vakavasti ja hankkimaan käyntikortteja, portfolioita, ynnä muuta kättä pidempää viikkoa varten. Kannattaa myös tarkistaa sähköisen portfolion tila.
Nähdään Design Weekin tapahtumissa!

Kiinalainen juttu

Osallistuin viikolla FinPron China Industrial Design workshopiin. Tilaisuudessa oli ehkä kolmisenkymmentä muotoilun alan edustajaa ja kiinnostavia puheenvuoroja. Tilaisuus oli Helsingissä, videoyhteys oli Kiinaan, josta saimme kuulla sekä suomalaisen Juha Kososen, Huaweillä työskentelevän muotoilijan kokemuksista että singaporilaisen Liu Jianhen kokemuksista ulkomaalaisten kanssa työskentelystä. Hän itsekin on ulkomaalainen työskennellessään Kiinassa. Yina Song puolestaan kertoi Sino-Finnish Design Parkista, joka auttaa Kiinaan saapuvia pääsemään alkuun.

Pisin ja kiinnostavin puheenvuoro oli kuitenkin hollantilaisella Jorg van den Hovenilla, joka on toiminut jo reilun kymmenen vuotta Kiinassa. Hän kertoi avoimesti käytännön asioista, ajattelun eroista ja omista näkemyksistään Kiinan kehityksen suhteen. Mieleen jäivät erityisesti kiinalaisten toimijoiden business-lähtöisyys ja auktoriteettien arvostus. Business-lähtöisyydellä tarkoitettiin tässä sitä, että projektin päämäärä on tuottaa voittoa. Meillä Suomessa ensisijainen tavoite (ainakin muotoilijoilla) on yleensä tehdä hyvä tuote, joka palvelee loppukäyttäjää hyvin ja joka toimii koko elinkaarensa ajan moitteetta, tuottaen hyötyä ja iloa. Toki myös talouden näkökulma on mukana, mutta taka-alalla. Varmasti myös business-näkökulmassa on myös nuo muut arvot olemassa, mutta kärki on toinen. Auktoriteettien arvostus van den Hovenin näkökulmassa näkyi siinä, että kiinalaiset arvostavat opettajia paljon ja heille myös muiden tunnettujen henkilöiden tunteminen on iso asia ja sitä tuodaan esiin portfolioissa ja presentaatioissa. Itselleni tuntuisi vieraalta aloittaa presentaatio selfiellä jonkun popparin tai pressan kanssa, mutta siellä sillä on arvoa. Ehkäpä nostan omassa portfoliossani tekemäni opetustyön jatkossa isommasti esille.

Kiinassa on valtavat markkinat ja volyymit ovat suuria. Isoissa volyymeissä laite-tai muottikustannukset häviävät isoon määrään. Meillä sarjat ovat niin pieniä, että moni tuote tehdään melko käsityövaltaisesti vain siksi, että ei kannata hankkia konetta tekemään jokusta kymmentä kappaletta jotain kappaletta silloin tällöin. Mieluummin palkataan naapurin Mirkku tekemään se. Suunnittelijoissa sen sijaan Suomessa on sellainen tilanne, että hyvistä suunnittelijoista on jopa ylitarjontaa. Osin tämä johtuu kohtaanto-ongelmasta. Yritykset eivät osaa ostaa, tai eivät tiedä, mistä ostaa, tai eivät tiedä muotoilusta riittävästi tietääkseen tarvitsevansa sitä. Kiinassa van den Hovenin mukaan kopioinnin aika alkaa olla ohi ja yritykset ymmärtävät designin arvon. Suomalaisella designilla puolestaan on siellä hyvä maine.

Itsekin teen yhdelle pekingiläiselle teollisuusyritykselle muotoilua juuri siksi, että suomalainen muotoilu on Kiinassa markkinointiargumentti. Ymmärrykseni mukaan ero johtuu juuri meillä vallitsevassa muotoilukäsitteessä ja funktionalismin perinnössä, ei pelkässä vanhassa maineessa. Myös suomalainen muotoilukoulutus on suosittu paitsi Kiinassa, myös Koreassa. Hakijoita Aasian mantereelta tulee ainakin Taikiin paljon, ja kun suuresta kansasta valikoituu pari–kolme opiskelijaa tänne, voi olla malko varma, että heillä on sellaista ajattelua, joka kannattaa täälläkin huomioida ja käyttää meidän opiskelijoiden hyväksi. Sillä turvataan suomalainen osaamisen etumatka myös tulevaisuudessa.